Nyt, pennun ollessa kohta puolivuotias, liikun sisällä lähes normaalisti, mutta ulkona tulee vielä toisinaan tehtyä salamannopeita väistöliikkeitä kun pentu pysähtyy äkisti eteen tai oikaisee jalkojen editse toisella puolelle katua. Miten pieni pentu voikaan saada aikaan jo 2 metrin matkalla askelrytmiin totaalisen kaaoksen? Vaikka sillä on aikuinen koira vieressä mallina. Ei tarvitsisi kuin rinnalla kulkea. Hihnassa kulkemaan opettelu on muutenkin melkoista sirkusta. Ensinnäkin pentu pitää totuttaa kaulapantaan. Sitten kun se ei enää pysähtele joka metrin välein raapimaan kaulaansa kuin kirppuja vilisevä kulkukoira, vaan alkaa kulkea jo eteenkin päin, sen perässä saa sinkoilla pitkin pusikoita ja pientareita kun se rynnii hajujen ja lentävien lehtien perässä milloin minnekin. Koko ajan pitää olla äärimmäisessä keskittymistilassa, että ei tule turhaan nyittyä hihnaa ja vahingoitettua hennon hentoa kaulaa. Ja monen viikon toilailujen jälkeen, juuri kun alkaa luulla menettäneensä viimeisen toivonkipinän siitä, että tästä pennusta tulisi hihnassa kulkeva yksilö, sitä huomaakin että viimeiset kaksi päivää olemme edenneet 100m kerrallaan ilman mitään kohellusta. Ja että kaulapannasta loppuvat reiät ja pitää pian ostaa uusi. Ehkä pentu sittenkin kasvaa ja viisastuu. Pääkoppa ainakin laajenee – aivot toivottavasti myös sen mukana.

Entäs kodin sisustus sitten? Jostain kumman syystä koko koti tuntui aluksi muuttaneen kahden metrin korkeudelle. Uskomatonta miten paljon tavaraa mahtuukaan kirjahyllyjen ylähyllyille ja piironkien päälle. Niin ja mattoja ei tietenkään ollut lattioilla, vaan ne odottivat varastossa aikoja kuivempia. Lattiat oli vuorattu sanomalehdin. Parvekkeen ovea tai ikkunaa avatessa läpi huoneiston kävi iloinen kahina kun lehdet pöllysivät tuulessa. Sähköjohdot oli viritetty mitä omituisimmista paikoista ja niitä risteili yläilmoissa halki huushollin. Lattiamoppi oli jatkuvassa lähtövalmiudessa ämpärissään vessan nurkassa ja sitä tuli ulkoilutettua noin kymmenisen kertaa päivittäin. Samoin imuria. Lopulta aloin nähdä uniakin lattioiden pesusta. Ja tuntui että kaikissa vaatteissa tuoksui ändi tai vimi. Sormien iho alkoi muistuttaa keitetyn ravun punaa ja sana "siivous" nostatti ihon näppylöille. Naapurit varmasti myös ihmettelivät lähes non-stoppina kuuluvaa imurin pörinää. Nyt, neidin lähestyessä puolen vuoden ikää, olemme siirtyneet takaisin mattojen aikakaudelle ja kirjahyllyjen alahyllyt pursuavat tavaraa ihan niin kuin ennenkin. Tosin varmuuden vuoksi kaikki tärkeät paperit ja kirjat ovet edelleenkin hieman ylempänä. Niin ja sohvalta on löytynyt pentukarvoja jo lähes kuukauden verran.

Eikä tästä jutusta sovi unohtaa tuholaistarinoitakaan! Iso koira ei ole koskaan tuhonnut kotona mitään muuta kuin yhden huulipunan (pitäähän poikienkin harjoitella meikkaamista!) ja aluksi luulin että tämä pikkulikkakin on samaa maata.

Se kun vaan tyytyi riehumaan hullun lailla ja kiusaamaan kissoja tai vanhempaa koiraa. Sitten yhtenä päivänä kotiin tullessani löysin sohvan koristetyynyt hakkeena olohuoneen lattialta ja ison koiran valjaat 3cm pätkissä leviteltynä pitkin huushollia. Kurkistin pennun suuhun… ai niin, tämäkin vielä. No nyt se vaihtaa hampaitaan! Eikun siltä seisomalta eläinkauppaan mättämään pussiin puruluita ja possunkorvia ja sian saparoita ja muita vastaavia kaluttavia niin paljon kuin sinne mahtui ja takaisin kotiin kumoamaan ne lattialle. Pure siitä jos ikeniä kutittaa!

Vaan eipä ne vetäneet vertoja kodin irtaimistolle. Kengistä puhumattakaan. Miten ihmeessä nuo muuten osaavat syödä vain toisen parin kengistä ja jättää toisen koskematta? Sohvatyynyjä oli vissiin kiva pilkkoa, sillä sitä harrastettiin kahden viikon ajan päivittäin. Onneksi kuitenkin vain koristetyynyjä. Itse sohvaan ei ole vielä kajottu (koputtaa puuta). Likapyykkejä pitää kannella ympäriinsä sen jälkeen kun pyykkikori on ensin kaadettu. Edes ilmastointiteippi ei pidättele vaan kansi on saatu aina auki. Miten se tekee sen?! Niin ja sängynpeiton reunoihin ilmestyi päivä päivältä enemmän revinnäiskoristeita, samoin verhoihin. Viherkasvien lehdetkin saivat osansa. Onneksi nämä tuhotyöt ovat jo taakse jäänyttä elämää. Kiitos ihan aitojen ja todella suurien hirven luiden, joita ystäväni antoivat. Ne eivät kylläkään tuoksu hienoimmalle parfyymille, mutta pitävät huushollin vailla tihutöitä. En uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu kun ne on kaluttu loppuun. Paitsi jos ne kestävät siihen asti että tytteli on jo lähes aikuinen.

Ikuinen mysteeri on se, että vaikka olemme olleet tunnin lenkillä metsässä jossa se on saanut riehua ja pissiä mielin määrin, niin sillä siunaaman sekunnilla kun tulemme sisään, se ryntää paperille pissille. Vaikka se teki matkalla kotiin viimeiset pissinsä. Mikähän logiikka siinäkin oikein on?! Nyt olemme muuten jo päässeet siihen pisteeseen että yönsä neiti nukkuu pissimättä. Aiemmin piti päästä papereille pari kertaa yössä. Alas sängystä se hyppäsi lattialle laitettujen tyynyjen päälle, mutta takaisin se piti nostaa. 

Mutta kaikkien näiden tihutöiden ja riemullisten yllätysten lisäksi olin myös unohtanut sen, mitä kaikkea kivaa pentu tuo tullessaan. Joka päivä saa nauraa vatsa kippurassa sen tempauksille. Ja tuntea mahdottoman suurta ylpeyttä kun voi kertoa kavereille miten se on oppinut tulemaan joka kahdeskymmenes kerta luokse kutsuttaessa, tai osaa antaa tassua, tai ei enää karkaa likomärkänä kastelemaan sohvia vaan odottaa nätisti pyyhkeellä kunnes se on kuivattu. Kivalta tuntuu myös seurata miten se kasvaa ja vankistuu. Miltä turkki näyttää missäkin kasvun vaiheessa, miten toppikarvat alkavat kaatua silmille. Ja miten mieltä lämmittääkään kun iso koira pesee sen silmiä onnesta ynisten tai ne nukkuvat yhdessä mykkyrässä päiväunia tai saavat hepuleita ennen ulos lähtöä. Ja miten auvoinen olotila se onkaan kun pentu hyppää sohvalle ja käpertyy kainaloon päiväunille. Pennut nyt kerta kaikkiaan ovat vaan niin mahdottoman suloisia – riiviöitä toki – mutta suloisia. Eikä mene aikaakaan kun huomaan, että minulla on kotona kaksi isoa koiraa, ja en enää muista millaista se oli, kun oli pentu talossa. Ennen kuin taas joskus tulee seuraava pentu joka muistuttaa tämän kaiken mieleeni.