Elämää
Pikku-Ellan kanssa
|
|
|
Minulla oli ollut pentu talossa viimeksi 19 vuotta sitten ja sekin oli suurta
rotua. Sen jälkeen kaikki koirat ovat tulleet joko aikuisina tai murkkuiässä.
Vaikka dementia ei ihan vielä olekaan vallannut kaikkia aivolohkojani, niin
pennun mukanaan tuomat "riemut" olivat painuneet unohdusten lunten
alle. Siksipä huomasinkin kokevani omituisia mieleen muistumia lähes
päivittäin. Siitäkin huolimatta että elän aikuisen dandien kanssa
"koiraelämää". Kyllä elämä pennun kanssa oli sitten ihmeellistä!
Ja kerrassaan erilaista. :-) |
|
 |
Ensinnäkin ne ovat niin mahdottoman pieniä kooltaan nuo
dandie-vauvat. Ja
mahdottoman nopeita liikkeissään. Labradorinnoutajan pentu on sen verran
kookas ja hidas, ettei sen päälle kovin helposti tallo, mutta dandien kanssa
saa olla ihan eri lailla varuillaan. Muutamassa päivässä huomasin
kehittäneeni hupaisannäköisen laahaavan kävelytyylin. Itse en sitä enää
parin viikon jälkeen huomannut, mutta vieraat nauroivat katketakseen kun
näkivät miten kotonani etenen. Jalkapohjat eivät nouse maasta, vaan jalkoja
laahataan pitkin lattiaa ja se suoritetaan lähes hidastetun filmin nopeudella,
ettei pentua vaan tule vahingossa tönäistyksi jos se sattuu juoksemaan
jalkojen editse. Ja vaikka se olisi juuri mennyt keittiöön, niin noin
sekunnissa se saattaakin olla taas jaloissa pyörimässä. No, sain sitä
minäkin nauraa vierailleni, sillä vartissa he olivat omaksuneet itsekin tuon
omituisen vaapunnan. Se tosiaankin oli ainoa järkevä tyyli liikkua, niin
hassulta kuin se näyttikin.
|
|
|
Nyt, pennun ollessa kohta puolivuotias, liikun sisällä lähes normaalisti,
mutta ulkona tulee vielä toisinaan tehtyä salamannopeita väistöliikkeitä
kun pentu pysähtyy äkisti eteen tai oikaisee jalkojen editse toisella puolelle
katua. Miten pieni pentu voikaan saada aikaan jo 2 metrin matkalla askelrytmiin
totaalisen kaaoksen? Vaikka sillä on aikuinen koira vieressä mallina. Ei
tarvitsisi kuin rinnalla kulkea. Hihnassa kulkemaan opettelu on muutenkin
melkoista sirkusta. Ensinnäkin pentu pitää totuttaa kaulapantaan. Sitten kun
se ei enää pysähtele joka metrin välein raapimaan kaulaansa kuin kirppuja
vilisevä kulkukoira, vaan alkaa kulkea jo eteenkin päin, sen perässä saa
sinkoilla pitkin pusikoita ja pientareita kun se rynnii hajujen ja lentävien
lehtien perässä milloin minnekin. Koko ajan pitää olla äärimmäisessä
keskittymistilassa, että ei tule turhaan nyittyä hihnaa ja vahingoitettua
hennon hentoa kaulaa. Ja monen viikon toilailujen jälkeen, juuri kun alkaa
luulla menettäneensä viimeisen toivonkipinän siitä, että tästä pennusta
tulisi hihnassa kulkeva yksilö, sitä huomaakin että viimeiset kaksi päivää
olemme edenneet 100m kerrallaan ilman mitään kohellusta. Ja että
kaulapannasta loppuvat reiät ja pitää pian ostaa uusi. Ehkä pentu sittenkin
kasvaa ja viisastuu. Pääkoppa ainakin laajenee – aivot toivottavasti myös
sen mukana.
Entäs kodin sisustus sitten? Jostain kumman syystä koko koti tuntui aluksi
muuttaneen kahden metrin korkeudelle. Uskomatonta miten paljon tavaraa
mahtuukaan kirjahyllyjen ylähyllyille ja piironkien päälle. Niin ja mattoja
ei tietenkään ollut lattioilla, vaan ne odottivat varastossa aikoja kuivempia.
Lattiat oli vuorattu sanomalehdin. Parvekkeen ovea tai ikkunaa avatessa läpi
huoneiston kävi iloinen kahina kun lehdet pöllysivät tuulessa. Sähköjohdot
oli viritetty mitä omituisimmista paikoista ja niitä risteili yläilmoissa
halki huushollin. Lattiamoppi oli jatkuvassa lähtövalmiudessa ämpärissään
vessan nurkassa ja sitä tuli ulkoilutettua noin kymmenisen kertaa päivittäin.
Samoin imuria. Lopulta aloin nähdä uniakin lattioiden pesusta. Ja tuntui että
kaikissa vaatteissa tuoksui ändi tai vimi. Sormien iho alkoi muistuttaa
keitetyn ravun punaa ja sana "siivous" nostatti ihon näppylöille.
Naapurit varmasti myös ihmettelivät lähes non-stoppina kuuluvaa imurin
pörinää. Nyt, neidin lähestyessä puolen vuoden ikää, olemme siirtyneet
takaisin mattojen aikakaudelle ja kirjahyllyjen alahyllyt pursuavat tavaraa ihan
niin kuin ennenkin. Tosin varmuuden vuoksi kaikki tärkeät paperit ja kirjat
ovet edelleenkin hieman ylempänä. Niin ja sohvalta on löytynyt pentukarvoja
jo lähes kuukauden verran.
|
|
| Pieni pentu auttaa huomaamaan monet arkiset asiat ja itsestään selvyydet
joihin ei tule kiinnitettyä mitään huomiota. Yksi jatkuva ihmettelyn aiheeni
oli se (ja on edelleenkin), miten vanhempi koira, jota olin aina pitänyt
älyltään keskinkertaisena tapauksena, alkoi äkkiseltään vaikuttaa lähes
nerolta. En muista opettaneeni sille sitä, miten kylpyhuoneessa ollessa
nostetaan tassu kerrallaan ilmaan kun niitä pestään, tai miten se kääntyy
ympäri kun sitä pyytää, tai että se ei saa karata vettä valuvana
juoksemaan ympäri huushollia, vaan sen pitää odottaa nätisti pyyhkeellä
että se kuivataan. Jotenkin kummasti se vaan osaa ne. Koko asiaa ei tule edes
ajatelleeksi ennen kuin tajuaa, että pitkin olohuoneen sohvaa kiitää jokin
pieni likomärkä rotannäköinen turilas.
Eikä tästä jutusta sovi unohtaa tuholaistarinoitakaan! Iso koira ei ole
koskaan tuhonnut kotona mitään muuta kuin yhden huulipunan (pitäähän
poikienkin harjoitella meikkaamista!) ja aluksi luulin että tämä
pikkulikkakin on samaa maata. |
 |
|
|
Se kun vaan tyytyi riehumaan hullun lailla ja
kiusaamaan kissoja tai vanhempaa koiraa. Sitten yhtenä päivänä kotiin
tullessani löysin sohvan koristetyynyt hakkeena olohuoneen lattialta ja ison
koiran valjaat 3cm pätkissä leviteltynä pitkin huushollia. Kurkistin pennun
suuhun… ai niin, tämäkin vielä. No nyt se vaihtaa hampaitaan! Eikun siltä
seisomalta eläinkauppaan mättämään pussiin puruluita ja possunkorvia ja
sian saparoita ja muita vastaavia kaluttavia niin paljon kuin sinne mahtui ja
takaisin kotiin kumoamaan ne lattialle. Pure siitä jos ikeniä kutittaa!
Vaan eipä ne vetäneet vertoja kodin irtaimistolle. Kengistä puhumattakaan.
Miten ihmeessä nuo muuten osaavat syödä vain toisen parin kengistä ja
jättää toisen koskematta? Sohvatyynyjä oli vissiin kiva pilkkoa, sillä
sitä harrastettiin kahden viikon ajan päivittäin. Onneksi kuitenkin vain
koristetyynyjä. Itse sohvaan ei ole vielä kajottu (koputtaa puuta).
Likapyykkejä pitää kannella ympäriinsä sen jälkeen kun pyykkikori on ensin
kaadettu. Edes ilmastointiteippi ei pidättele vaan kansi on saatu aina auki.
Miten se tekee sen?! Niin ja sängynpeiton reunoihin ilmestyi päivä
päivältä enemmän revinnäiskoristeita, samoin verhoihin. Viherkasvien
lehdetkin saivat osansa. Onneksi nämä tuhotyöt ovat jo taakse jäänyttä
elämää. Kiitos ihan aitojen ja todella suurien hirven luiden, joita
ystäväni antoivat. Ne eivät kylläkään tuoksu hienoimmalle parfyymille,
mutta pitävät huushollin vailla tihutöitä. En uskalla edes ajatella mitä
sitten tapahtuu kun ne on kaluttu loppuun. Paitsi jos ne kestävät siihen asti
että tytteli on jo lähes aikuinen.
|
|
 |
Ja entäs ne pissi- ja kakkatalkoot sitten? Onneksi tämä neitonen on hyvin,
voisin sanoa jopa epätavallisen, siistiä sorttia ja tekee tarpeensa aina paperille. Tai siis niille kahdelle
paikalle joissa papereita alun alkaen pidin. Sinne se tekee vaikkei siellä
papereita olisikaan. Ei muualle. Kakat se on tehnyt yhdeksänviikkoisesta alkaen
ulos paria poikkeusta lukuun ottamatta, mutta pissit tulevat vielä sisälle.
Ikuinen mysteeri on se, että vaikka olemme olleet tunnin lenkillä metsässä
jossa se on saanut riehua ja pissiä mielin määrin, niin sillä siunaaman
sekunnilla kun tulemme sisään, se ryntää paperille pissille. Vaikka se teki
matkalla kotiin viimeiset pissinsä. Mikähän
logiikka siinäkin oikein on?! Nyt olemme muuten jo päässeet siihen pisteeseen
että yönsä neiti nukkuu pissimättä. Aiemmin piti päästä papereille pari
kertaa yössä. Alas sängystä se hyppäsi lattialle laitettujen tyynyjen
päälle, mutta takaisin se piti nostaa. |
|
| Heräsin siis joka yö ainakin kerran
vaativaan vingahteluun. Ei, en edes yrittänyt kouluttaa sitä muuhun lähes
kooman omaisessa unitilassa, vaan tyydyin nostamaan sen takaisin sänkyyn ja
jatkoin uniani. Siten pääsin itse mahdollisimman vähällä ja olin seuraavana
päivänä edes joten kuten toimintakykyinen. Luotin siihen että jonain
päivänä tytteli pääsee itse sängylle ja minun ei tarvitse herätä enää.
Nyt se onnistuu jo joka toinen kerta hyppäämään itse, eli saan lähes
poikkeuksetta nukkua yöni rauhassa. Eikä se edes enää pissi yöllä
paperille vaan heti herättyä menemme pillit soiden pihalle. Jospa se vielä
joskus tekisi kaikki pissinsä ulos…nuo päivälliset
ulkoilunjälkeispissitkin.
Mutta kaikkien näiden tihutöiden ja riemullisten yllätysten lisäksi olin
myös unohtanut sen, mitä kaikkea kivaa pentu tuo tullessaan. Joka päivä saa
nauraa vatsa kippurassa sen tempauksille. Ja tuntea mahdottoman suurta ylpeyttä
kun voi kertoa kavereille miten se on oppinut tulemaan joka kahdeskymmenes kerta
luokse kutsuttaessa, tai osaa antaa tassua, tai ei enää karkaa likomärkänä
kastelemaan sohvia vaan odottaa nätisti pyyhkeellä kunnes se on kuivattu.
Kivalta tuntuu myös seurata miten se kasvaa ja vankistuu. Miltä turkki
näyttää missäkin kasvun vaiheessa, miten toppikarvat alkavat kaatua
silmille. Ja miten mieltä lämmittääkään kun iso koira pesee sen silmiä
onnesta ynisten tai ne nukkuvat yhdessä mykkyrässä päiväunia tai saavat
hepuleita ennen ulos lähtöä. Ja miten auvoinen olotila se onkaan kun pentu
hyppää sohvalle ja käpertyy kainaloon päiväunille. Pennut nyt kerta
kaikkiaan ovat vaan niin mahdottoman suloisia – riiviöitä toki – mutta
suloisia. Eikä mene aikaakaan kun huomaan, että minulla on kotona kaksi isoa
koiraa, ja en enää muista millaista se oli, kun oli pentu talossa. Ennen kuin
taas joskus tulee seuraava pentu joka muistuttaa tämän kaiken mieleeni. |
|
Kaikki materiaali © Minna
Repo - ethän kopioi mitään ilman lupaa!
|